Puoli vuotta neurologialla

Elokuun lopulla sain päätökseen 6 kk kestäneen sairaalajakson Kanta-Hämeen keskussairaalassa neurologian erikoisalalla. Tämä ei ollut ensikosketukseni alaan, sillä olin jo kolmannen lääkisvuoden jälkeen toiminut neljän viikon ajan amanuenssina eli lääkäriharjoittelijana neurologisella kuntoutusosastolla. Tällä kertaa työskentelin valmistuneena lääkärinä erikoistuvan lääkärin nimikkeellä. 

Tästä kaikki alkoi 2/2023

Varsinaista erikoistumispaikkaa minulla ei vielä ole hankittuna eikä edes tiedossa, mutta neurologiaa olen aina pitänyt yhtenä vaihtoehtona, minkä vuoksi halusinkin sitä päästä kokeilemaan. Samalla kertyi arvokasta kokemusta erikoissairaanhoidosta sekä tärkeimpänä YEK:n (yleislääketieteen erityiskoulutus) 6 kk sairaalapalveluita. Uskon, että neurologiasta on joka tapauksessa hyötyä mille erikoisalalle lopulta päädynkin. Lähdinkin töihin avoimin mielin kehittämään ammatillista osaamistani.

Pääosan työsuhteestani vietin akuuttineurologian osastolla. Työrupeaman alussa sain hyvän perehdytyksen ja pääsinkin lopulta varsin nopeasti työhön kiinni. Kaikki oli tietysti minulle ihan uutta, potilastietojärjestelmästä sairaalan tiloihin, työyhteisöön ja talon tapoihin. Ennen töiden aloitusta lueskelin vanhoja lääkisajan neurologian muistiinpanojani sekä alan kirjallisuutta. Tuntui, että hyppy terveyskeskuslääkärin työnkuvasta keskussairaalan neurologialle on iso, eikä sitä voi tehdä ilman jonkinlaista valmistautumista aiheeseen. 

Päivät kuluivat sovitun kaavan mukaisesti. Aamulla valmistauduimme lääkärinkiertoon lukemalla uusien tulokkaiden päivystystekstejä, väliarvioita sekä hoitotyön merkintöjä. Noin klo 9 työnsimme kiertokärryt erikoislääkärin oven eteen odottamaan kierron alkamista. Lääkärinkierto starttasi aina neurologian valvonnasta, jonka kiersimme kaikki yhdessä. Valvontaan mahtui enintään neljä potilasta kerrallaan ja nimensä mukaisesti potilaat olivat jatkuvasti hoitajan valvovan silmän alla monitoriseurannassa. Osastolle tullessa potilaat (esim. aivoinfarktin, TIA-kohtauksen, aivoverenvuodon, pitkittyneen epileptisen kohtauksen tai minkä tahansa epästabiilin tilan yhteydessä) sijoitetaan valvontaan, josta voinnin vakaantuessa lääkärin päätöksellä voidaan siirtää tavallisen vuodeosaston puolelle. Aivoverenkiertohäiriöprotokollan mukaan valvonnassa huolehditaan potilaan hyvästä perushoidosta vuodelevon sekä mm. verenpaineen ja verensokerin korjausten ohella. Tärkeänä osana myös haetaan mahdollista eteisvärinärytmiä AVH:n taustalta, ellei sitä jo aiemmin ole tiedossa. Neurologian erikoislääkärin johdolla kierrolla sitten tehdään jatkohoitosuunnitelmat, röntgen-/erityistyöntekijälähetteet, päivittäismerkinnät sekä kotiutuvan potilaan kohdalla iltapäivällä loppuarvio. Valvonnan kierto vie vaihtelevasti aikaa, joskus oli päiviä kun koko valvonnassa ei ollut yhtäkään potilasta. 

Valvonnan kierron jälkeen käytimme hetken aikaa "paperikiertoon" eli osastolla olevien potilaiden osalta konsultaatioihin ja hoidon pohtimiseen. Osasto on jaettu kahteen osaan erikoistuvien kesken ja jakauduimme sitten omille käytävillemme. Pääsääntöisesti kiersimme omat potilaamme yksin, mutta tarpeen mukaan erikoislääkäri tuli mukaan. Näin kävi etenkin silloin, jos oli jokin hankalampi tapaus kyseessä ja diagnostiikassa/hoidossa vaadittiin erikoislääkäritasoista osaamista. 

Osaston paikkatilanteesta riippuen kierto oli tehty eli kaikki potilaat tavattu ja tutkittu noin klo 10.30-12.30 välillä. Tämä oli se aika kun työnsin kiertokärryn jälleen kansliaan ja siirryin takaisin pöytäkoneelle paperitöiden tekemistä varten. Jo kierron aikana aloittelin usein jo päivittäismerkintöjä, katsoin labratuloksia ja tein lääkitysmuutoksia. Pian kierron jälkeen lähdimme aina yhdessä lounaalle henkilöstöruokalaan, jossa ruokailimme usein muiden neurologien tai KNF-lääkärien kanssa. 

Iltapäivä kului paperitöiden parissa toimistohommia tehden. Niitä oli hyvin vaihtelevasti ja tämä riippui ensisijaisesti kotiutuvien määrästä. Enimmillään kotiutin viisi potilasta päivässä. Kotiutuville tai jatkohoitopaikkaan siirtyville laadittiin loppuarvio eli epikriisi hoitojaksosta, jonka yleensä tein ajan säästämiseksi sanelemalla. Lisäksi kotiutuville tehtiin uusista lääkkeistä reseptit, jotka annettiin yhdessä muiden kotiutuspapereiden kanssa. Alkuun sanelut tulivat hyvinkin nopeasti jo yleensä saman päivän aikana. Myöhemmin sairaala siirtyi ulkoiseen sanelunpurkuun, jolloin normaalikiireellisyydellä pyydetty sanelu vei joitakin päiviä valmistua. Tämä hieman harmitti, koska osastopotilaiden virta on akuuttiosastolla aika nopea, eikä muutaman päivän kuluttua välttämättä enää muistanut tapausta yhtä hyvin. Minulle oli aina tärkeää tarkastaa purettu sanelu huolella, jotta virheiltä paremmin vältyttäisiin. Viimeisten silausten ja hienosäätöjen jälkeen epikriisit annettiin erikoislääkärin tarkistettavaksi. Sain usealta taholta kuulla positiivista palautetta ja kehuja teksteistäni. Tätä olen aina ihmetellyt, koska sitä oli jo tapahtunut terveyskeskuksessa työskennellessäni. Olen sen ajatellut johtuvan siitä, että käytän epikriisien ja käyntitekstien tekoon yksinkertaisesti vain niin paljon aikaa ja vaivaa. 

Eräänä päivänä potilastietojärjestelmässä oli usean tunnin katko

Parhaiten työssä oppii potilastapausten kautta, jolloin hoitolinjat jäivät selvästi paremmin mieleen. Ylivoimaisesti suurin osa akuuttineurologian osaston potilasmateriaalista on aivoinfarkteja, ohittuneita aivoverenkiertohäiriöitä tai aivoverenvuotoja (etenkin ICH:ta). Lisäksi joukkoon mahtuu joitakin epileptisiä kohtauksia, aivotuumoreita sekä yksittäisiä pitkälle edennyttä Parkinsonin tautia sairastavia tai kortisonipulssihoitoa vaativia MS-taudin pahenemisvaiheita. Mielenkiintoisia hoidettavia olivat myös suhteellisen harvinaiset keskushermostoinfektiot, joiden hoidossa hyödynnettiin kansainvälisiä hoitosuosituksia. Hyvin usein on tarpeen konsultoida toista erikoisalaa, mikä onkin keskussairaalassa puhelimitse varsin helppoa. Aivokasvaimet vaativat TAYS:n neurokirurgin arviota ja heidän kanssaan tehtiin tiivistä yhteistyötä. Ajoittain kohdalle osui surullisiakin tapauksia, joissa neurologiset oireet johtuivat aivoihin levinneistä etäpesäkkeistä. Tällöin onkologi oli oikea asiantuntija ottamaan kantaa potilaan hoitoon. Osastopotilaat eivät myöskään välty erinäisiltä infektioilta, ja infektiolääkäriä konsultoimalla opin useita hyviä tärppejä bakteeri-infektioiden antibioottihoidosta. 

Keväällä oli joitakin aamumeetingejä, joissa istuimme kuuntelemassa luentoja tai katselemassa ruudulta tietokonetomografiakuvia. Konservatiivisten alojen meetingeistä opin eniten, jos vaan niihin ehti osallistumaan. Aina tähän ei ollut mahdollisuutta, koska uusia potilaita osastolla saattoi välillä olla runsaasti. HUS:n alueen neurologivetoiset luennot tuntuivat omasta mielestäni hieman liian tieteellisiltä, enkä niissä oikein tahtonut pysyä kärryillä. Kesän koittaessa kaikki paitsi röntgenmeetingit jäivät pois, mikä vapautti aikaa omaan työhön. 

Työsuhteen alussa työmäärä tuntui terveyskeskustyöhön verrattuna selvästi rennommalta. Meitä oli 2-3 erikoistuvaa lääkäriä samanaikaisesti osastotyössä. Lisäksi keväällä ajoittain saimme myös vahvistusta akuuttilääketieteeseen erikoistuvasta, joka vietti osastollamme kuukauden verran kerrallaan. Siten työ jakaantui useamman tekijän kesken, ja meillä oli erikoistuvien kesken toisinaan aikaa jopa rupatella aivan muista asioista kuin lääketieteestä. Lounaalla saatoimme pisimmillään viettää aikaa jopa tunnin verran, jos osastolla oli rauhallinen tilanne. 

Toukokuusta lähtien työtahti alkoi jostain syystä selkeästi kiristymään. Selitystä tälle minulla ei ole antaa, koska neurologiset potilaat eivät samalla tapaa noudata säätilan vaihteluita kuin helteillä kuivuneet sisätautiset vanhuspotilaat tai liukkailla keleillä kaatuneet ortopedisiksi luokitellut potilaat. Kun vielä alkukeväästä saatoin hoitaa huimat 3-5 potilasta päivässä, toukokuusta eteenpäin vastuulleni tuli keskimäärin 6-9 potilasta. Enimmillään hoidin 11 potilasta päivässä, mikä ei ole vaativuudellaan rinnastettavissa terveyskeskuksen vuodeosaston 20:een (ei niin akuuttiin) potilaaseen. Samanaikaisesti ylityötunnit alkoivat kertymään eikä viikonloput kunnolla riittäneet palautumaan. Vaikka olin kaiken aikaa viihtynyt työssäni, aloin kokea kesää kohti tultaessa ensimmäisen kerran uupumisen merkkejä. Tuntui, että lähes kaikki voimavarani kuluivat töihin enkä jaksanut kotona muuta kuin levätä sohvalla. Päivän työtunnit eivät riittäneet työmäärän loppuun saattamiseen, vaikka työskentelin lounasruokailua lukuunottamatta tauotta. Monesti oli yhtäaikaisesti monta rautaa tulessa ja työ usein keskeytyi erinäisistä syistä. 

Ison osan työn rasittavuudesta teki pitkä työmatkani. Kuljin päivittäin autolla Tampereen ja Hämeenlinnan väliä ja siten vapaa-aikaa ei arkisin jäänyt kovinkaan paljoa käytettäväksi. Satunnaiset kimppakyydit auttoivat jaksamaan ja sosiaalisen kanssakäymisen myötä sai ajatuksia suunnattua muuhunkin kuin pelkkiin työasioihin. Tärkeänä voimavarana minulla toimi myös kivat työkaverit, jotka tarjosivat tukiverkostoa ja kannustusta jaksamishaasteiden keskellä. Potilailta saatu kiitos hyvästä hoidosta lämmitti myös aina mieltä. 

Pälkäneen rauniokirkko 4/2023

Kesäkuussa pääsin vaihtamaan hetkeksi osastotyön poliklinikkatyöskentelyyn. Se oli tervetullutta vaihtelua, jota olin odottanut. Polilla tuli vastaan aivan eri potilasryhmiä kuin osastolla ja varsinkin siellä oppimiskäyrä oli hyvin noususuuntainen. Hoidin paljon Parkinsonin taudin ja epilepsian kontrolleja, vapinaa, päänsärkyä, erinäisiä ensikäyntejä sekä joitakin myastenia gravis -vuosikontrolleja. Ennen vastaanottoa kävimme erikoislääkärin kanssa yhdessä potilaat paperilla läpi ja pohdimme hoitosuunnitelmia. Tämä valmensi itse vastaanoton pitämiseen, kun teoriaosaaminen oli tuoreessa muistissa eikä missään vaiheessa kokenut joutuvansa oman onnensa nojaan. Mahdollisuus oli myös konsultoida kesken potilaskohtaamisen, ja kertaalleen pyysinkin erikoislääkärin vielä varmistamaan statuslöydökseni. Viimeistään polilla toistojen myötä koki itsensä neurologisten sairauksien alkavaksi asiantuntijaksi, vaikka opittavaa on vielä hyvin paljon. Pitkät vastaanottoajat tuntuivat etuoikeutetulta terveyskeskuksen kiireeseen verrattuna. 

Poliklinikalla pääsin ensimmäistä kertaa ottamaan likvornäytteen, joita osastolla ei kovin usein tullut vastaan. Vastaanottoaikojen lisäksi polilla oli joitakin kirje- sekä soittoaikoja, jotka yllätyksekseni olivat huomattavan paljon nopeampia hoitaa kuin terveyskeskuslääkärin soittoajat. Neurologina sai keskittyä vain neurologisiin sairauksiin ja lopuista potilaiden esiin nostavista vaivoista sai ohjata ottamaan yhteyttä omalle terveysasemalleen. Kirjeajoille osui usein pään MRI-kuvausten lausuntojen lukemista sekä neurokirurgian paperikonsultaatioiden laatimista. Polilla olisin voinut viettää vielä pidemmänkin ajan, mutta minun piti palata osastolle lääkäritarpeen vuoksi. Osastotyöhön muodostui rutiini, mutta se ei tarjonnut aivan yhtä hyviä oppimiskokemuksia kuin polilla. 

Kulunut puoli vuotta oli minulle kaiken kaikkiaan hyvin raskas ja rehellisesti sanoen loppuajan sinnittelin jaksamiseni suhteen äärirajoilla. Työmoraalini on kuitenkin aina ollut erittäin suuri, kuten se lääkäreillä yleisesti on. Töistä ei voi olla pois, etteivät työkaverit tai potilaat joudu pulaan. Ilman innokkuutta alaan ja lääkärintyöhön en olisi rupeamasta luultavasti selvinnyt. En kuitenkaan kadu tähän urakkaan lähtemistä, koska se oli jo lääkisajoista mielessäni kolkutellut ja jossain vaiheessa olisin sen toteuttanut. Jälkikäteen ajateltuna olisin ehkä kuitenkin sopinut hieman lyhyemmän työsuhteen (3-4 kk), jotta aikaa pienelle kesälomapätkälle olisi jäänyt. 

Kesäkuun lopulla aloin laskea päiviä töiden päättymiseen. Piirsin itselleni "aamukamman", johon ruksin työpäiviä yli sitä mukaa kun ne kuluivat. Heinäkuun puolivälissä koitti onneksi kahden päivän vuosiloma, jonka aikana otin pienen irtioton arjesta Tallinnassa. Sen jälkeen oli enää jäljellä loppurutistus, josta selvisin kunnialla. Oli ilahduttavaa kuulla työtäni arvostettavan ja nopeasta kehittymisestäni itsenäiseen työhön. Minulle tuotiin useaan otteeseen ilmi, että jos haluaisin palata, se järjestyisi suunnilleen milloin vain. Aina töiden päätökseen liittyy osaltaan haikeutta, mutta päällimmäisenä tunteena koin ylpeyttä ja iloa onnistumisestani. Olin ottanut uuden harppauksen lääkärinurallani ja vaikka se ei ollut helppoa, en antanut epätoivolle valtaa vaan sinnikkäästi jatkoin eteenpäin saavuttaen tavoitteeni. 

Kuuden kuukauden mittaisen koitoksen päättymistä juhlistin lähtemällä suoraan viimeisen työpäivän jälkeen viikon lomareissulle Rhodoksen auringon alle. Olin sen ansainnut. 

Neurologiksi ryhtymisestä en tällä hetkellä suunnittele. Seuraavaksi suuntaan työterveyteen. Aika näyttää, mihin tie lopulta vie. Mikään kiire erikoistumiselle ei ole, vaan koen nyt ensisijaisena kerätä erilaista työkokemusta ja rauhassa pohtia uravalintojani. Hyvää alkavaa syksyä kaikille!